...jos vaan ois mitä tehä. Kovin hiljaista on ollunna taasen...

Olen tässä makustellut ja miettinyt opiskeluasiaa. Jännittää jo nyt! :) Välillä pitää itselle ihan nauraa, kun päässä pyörii maailman epäolennaisimpia asioita. "Mitä jos kaikki muut opiskelijat on 18-kesäisiä...? Onkohan siellä opiskelijabileitä...?" Kunhan nyt ensin ees hakisi sinne kouluun ja miettis sitten näitä asioita. :)

Kotona on ollut mielenkiintoinen suvantovaihe meneillään. Avokin kanssa ollaan kylläkin nähty joka päivä korkeintaan kahden tunnin ajan (+nukkuminen, mutta sitä ei lasketa), joten eipä ole ollut edes aikaa vängätä.

Soittelin juuri kotiin ja oma kotihengetär (eli siis avomies) oli siellä pessyt pyykkiä ja imuroinut. Ihanaa kun mieskin siivoaa! Itse en kyllä ole mikään himosiivooja, joten voi olla, että mies järkyttyy tajutessaan kämpän kaaoksen ja alkaa itse siivoamaan kun minusta siihen ei ole. Näin työpäivinä siivoaminen innostaa vielä vähemmän. Ei paljon hyvita tarttua moppiin rankan työpäivän jälkeen, vapaapäivät on luku erikseen.

Parina päivänä on ollut ihan mahtava sää. Olen saanut itseni ennen työvuoroa jopa pienelle kävelylenkille ja kumma juttu kuinka töissäkin on sitten paljon pirteämpi. Auringonvalolla on voimaa! Mun kroppakin on ilmeisesti valmistautumassa kesään ja rusketukseen, koska mieleni tekee koko ajan porkkanoita. Pitää kyllä tässä vähän vähentää päiväannostusta tai kohta olen nahkaltani porkkanan oranssi.

Viime aikoina on taas alkanut lämpö nousta, koirakuume siis... Oman koissulin kuolemasta on jo kohta kymmenen kuukautta ja karvainen kaveri on mielessä koko ajan. Kaverini uusi kotieläin ei paranna tilaani ollenkaan, hän on nimittäin hankkinut muutama kuukausi sitten australianterrierin. Olen harkinnut myös itse terrieriä, parsonrusseli olisi ihana... Noh, pitänee harkita asiaa vielä, koska koirat on ihania, mutta vastuutakin se tietää. Ehkä sitten kun elämä asettuu uomiinsa avokkini kanssa ja selviää mitä tässä loppuelämällään tekee.